Tästä on kyse

Kaurassa on tärkkelystä 50%, vehnässä, rukiissa ja ohrassa sitä on jopa 60 %.

Rasvaa kaurassa on 6–7 %, maississa 4%, vehnässä, rukiissa ja ohrassa 2%.

Valkuaista kaurassa on jopa 14 %, vain kvinoa pääsee samaan lukemaan.

Kyllä mummo ja Markus-setä tiesivät, kun kehottivat syömään kaurapuuroa.

Kaurapuurossa on voimaa. Enemmän voimaa kuin muissa kotimaisista viljoista tehdyissä puuroissa, vaikka vehnä, ohra, ruis ja kaura ovatkin kaikki keskenään sukulaisia. Voisi sanoa serkuksia. Vehnä ja ruis ovat jopa niin läheistä sukua toisilleen, että risteytyvät keskenään. Kaura on kaukaisempaa sukua, mutta sukua kuitenkin.

Silti kasvitieteen opettaja Helsingin yliopistolla, biologi Ilpo Kuokka hämmästyy, kun vertailee eri viljalajien ravinto-ominaisuuksia. Kaura on monessa suhteessa niin ylivoimainen. Jos kauraa vertaa vaikkapa hevosrehuna maissiin, ei ole kahta sanaa siitä, kumpi soveltuu paremmin.

Tärkkelystä on viljoissa, hernekasveissa ja kastanjassa. Esimerkiksi puhdas, valkoinen vehnäjauho on puhdasta tärkkelystä, samoin siitä leivottu leipä. Kaurassa on tärkkelystä muihin viljoihin verrattuna vähän ja proteiinia, eli valkuaista sekä mineraaleja paljon.  Prosentuaalisesti määrät ovat merkittäviä.

Lisäksi kauran proteiinikoostumus on hyvä, sillä kaurassa on paljon lysiiniä. Kaurassa on lysiiniä 4,2 grammaa siinä, missä maississa sitä on 2,8 grammaa. Kaiken kaikkiaan valkuaista kaurassa on noin 12–14 %. Maississa sitä on kahdeksan prosenttia ja proteiiniviljana tunnetussa rukiissa yhdeksän prosenttia.

”Kaurahan pärjää proteiinilähteenä jo papukasveille”, Kuokka pohtii. Kauralle puolestaan pärjää viljakasveista vain kvinoa, joka on Suomessa uusi tuttavuus. Se ei ole heinäkasvi ollenkaan ja on peräisin Etelä-Amerikasta. Kvinoa on pääravintoaineiltaan lähes kuin kaura.

Kauran limamainen puuroutuminen johtuu sen tärkkelysjyväsistä, jotka ovat liimautuneina toisiinsa eri tavoin kuin muissa viljoissa. ”Kun jyväsen sitten kuumentaa, liima-aine irtoaa. Lima tulee vesiliukoisista soluseinän hiilihydraateista, beta-glukaanista ja ksylaanista. Lima on hidasta ja lempeää hiilihydraattia, joka suojaa suolen seiniä.”

Kuokka opettaa, että vaikka kaurassa on vähän gluteiinia, ja muitakin eroja on, pohjimmiltaan viljojen ravintoaineet ovat pitkälti samoja. Kuokka toteaa myös, että eläimet sopeutuvat pakon edessä käyttämään hyväksi hyvinkin erilaisia ravintoainekoostumuksia. Jokin raja siinä kuitenkin on. Sen rajan asettaa eläimen hampaat ja suolisto. Taannoin ruotsalainen vegaani ruokki kissaansa pelkillä kasviksilla. Yritys oli tuhoon tuomittu, ja nainen saikin ansaitsemansa eläinsuojelurangaistuksen.

”Itselläni on kissa, enkä koskaan ruoki sitä kissojen valmisruoilla. Kun katsoo tuoteselostuksia, havaitsee nopeasti, että niissä on jostakin syystä lähes järjestään aivan liian vähän kissojen tarvitsemia perusainesosia, kuten proteiineja ja rasvaa”,  Kuokka toteaa.

Kuokka sanoo silti, että oleellisempaa kuin se, kuinka paljon kauraa hevoselle antaa, on se, että hevonen saa tarpeeksi liikettä ja tarvitsemansa ravintoaineet kokonaisuutena riittävän vähäisessä määrässä. Lihavuus on tämän päivän merkittävin ravitsemusongelma. Ongelmahevoset eivät tänä päivänä ole liian laihoja, ne ovat liian lihavia.

”Jos jonkin ohjeistuksen eläinten ruokkimiseen antaisi, niin sen, että vältä lihavuutta”, Kuokka sanoo. Lihavuus on tuhoisaa. Se aiheuttaa elimistössä hormonaalisen myrskyn, jonka seurauksia vasta tutkitaan. Liikunta auttaa toki tässäkin, ja tehokkaasti.

Toinen biologin ohje eläinten ruokintakysymyksissä on, että ruokinta ja elinolosuhteet kannattaa pitää mahdollisimman luonnonmukaisina. Kaikki liittyy kaikkeen.

”Kissalle on luontaista metsästää pikkulintuja ja pikkujyrsijöitä, ja makailla paljon rauhassa. Se on kissoille ominaista elämistä. Vastaavat lainalaisuudet pätevät kaikkiin eläimiin. Ne pitää jokaisen eläimenomistajan oman lemmikkieläimensä kohdalla selvittää.”