Ihmeruunat raviurheilumme kehittäjinä

Ruunahevosilla on ollut oma erityinen roolinsa raviurheilussamme. Ensin suljettuna suurten kilpailujen ulkopuolelle, sitten osittaisen armon saaneina värittäjinä ja viimein oriiden kiusaajina ja muutamat tähdet vielä ihmeruunien korkeaan kastiin ylennettyinä.

Runsaasti yli sata vuotta sitten alkunsa saanut valtionajojärjestelmä lähti urheilun keinoin parantamaan suomalaista hevosrotua ja siksi oli täysin järkeen käypää, että kilpailuoikeus niissä oli vain oriilla ja tammoilla. Asiantilaa vahvisti vielä 1907 voimaan tullut kantakirjaussääntö. Kantakirja oli vaatimuksena Valtionajoihin osallistumiselle ja tämän edellytyksenä taas oli, että hevonen oli ”sekoittamatonta Suomen rotua ja puhtaasti suomalaista muotoa”.

Missä määrin uusi järjestelmä jätti aukkoja ja paljonko se antoi tilaa luovuudelle – se on jo toisarvoinen seikka, jolla jossitteleminen on täysin hedelmätöntä. Tiedetään toki, että muutamilla vierasrotuisilla oriilla, lähinnä itäisillä, oli osuutensa hyvin liikkuvien sukulinjojen taustalla, mutta yhtä vähän näillä kymmenennen polven tekijöillä on meillä merkitystä, kuin yhtä vanhoilla amerikkalaisilla emätammoilla, joiden mukaan yhä karsinoidaan nykyjenkkejä.

Vuonna 1907 muuttui moni muukin asia hevoskentässä. Syntyi paikallisia hevosseuroja, joiden toimintatapa seuraili ”keskusjärjestön” mallia. Muutamat seurat – esimerkiksi Suomen Raviurheilun Ystävät – avasivat kilpailujaan maan harvalukuiselle lämminverijoukolle, mutta ruunien asialle ei vieläkään ollut ymmärtäjiä. Ei edes 1919 perustetussa Ravirenkaassa, vaikka sen tarkoitusperä alusta asti oli urheilun edistäminen. Vasta muutamat pitäjäseurat päästivät 1930-luvulla jäärata- ja maantieraveihinsa myös kolmannen sukupuolen edustajiaan.

Ruunien panos ravijalostuksessa? Panos on tietenkin nolla, jos asiaa tarkastellaan yksioikoisesti vain periyttämisen kautta. Mutta kun katsotaan ja verrataan joidenkin aikamme yksittäisten oriiden tai tammojen tuotantoa, on ruunajälkeläinen tietenkin aivan yhtä tärkeä tekijä.

Jostakin syystä ruunien esiinmarssi raviurheilussa yleisellä tasolla alkoi samoihin aikoihin, kun hevoskasvatuksen numerot osoittivat ensimmäisen kerran pienenemisen merkkejä, 1940–50-lukujen taitteessa. Sattumalta sodanjälkeisen ajan ensimmäiset huomattavat ruunat, kuten Halu, Lento ja Mustapoika edustivat saman kulmakunnan ravureita kuin tuon ajan parhaat oriit ja tammatkin: Lohko, Valokas ja Volu sekä Hyrrä, Ilo, Murrokas, Vilkku ja Väikky.

Silloisessa hevoslehdistössä ja vähän muussakin mediassa käytiin tuimaa ja korvia kuumottavaa debattia ruunien kilpailuoikeudesta. Siihen osallistuivat rintamalinjan eri puolilla mm. ensimmäisen ravikuningattaren Ilon omistaja Urho Ali-Mäkelä sekä Lohkon ja monen muun mainehevosen takaa tunnettu Toivo Partanen. ”Ruunajuoksijoiden ihailija” oli jälkimmäisen ja monen seuraajansa saama nimitys.

Kesällä 1951 ajoi Raisiosta Orimattilaan muuttanut Yrjö Raitio 1936 syntyneellä Jaska-ruunallaan maantieravien Suomen ennätyksen 1.24,7. Mies tultiin myöhemmin tuntemaan suvultaan kiistanalaisen, mutta periyttäjänä tunnustetun tähtijuoksijaori Arin omistajana ja hevonen jo seuraavana vuonna ensimmäisenä tähtijuoksijaruunana: Jaska juoksi 1.27,8/1000m ja 1.29,9/2000m.

Jaskan kasvattaja oli Emil Parkko Vehkalahdelta, jolta se kiersi viiden omistajanvaihdoksen jälkeen Yrjö Raitiolle. Ruunien arvostuksesta kertoo, että esim. Heppa-järjestelmä ei tunne koko aikansa myytinmurtajaa ollenkaan. Mutta ei liioin Jaska tee onnellisemmaksi kirjatonta isäänsä Hummeria (1.43,0), vaikka edellä vedottiinkin ruunien merkitykseen vanhempiensa tuotannossa, se on nimittäin vanhempiensa ainoa jälkeläinen. Isän lisäksi tietää Sukuposti kertoa emänkin, joka on Paula-niminen tamma orilinjalta Taatto – Alarikin Kaima – Alarik – Kirppu. Edesmennyt Hevosviesti taas paljasti aikanaan, että Hummerin isälinja kulkee 1.38,5-aikaisten Opin-Raikon ja Opin kautta Kirppuun ja vielä tulee kerta-annos Kirppua Ampiaisen kautta.

Seuraava tähtiruuna oli Jarru (*1946), joka aloitti raviuransa niin ikään Kymenlaaksossa, U. Ollilalla Elimäellä ja jolta siirtyi kuulun Matti Takasen kauppa- ja ravitallin kautta helsinkiläiselle Wallu Anderssonille. Tämän orikaartista – ennen lämminverikautta – tunnettiin parhaiten ensimmäinen 1.25-alittaja Purje sekä suurmestari Aro-Lohko. Anderssonilla Jarru juoksi kesällä 1954 Kalevi Hämäläisen ajamana 1.28,9/2000m.

Jarrun isä oli Murron poika Markiisi, joka kilpaili peräti kuninkuustasolla asti.

Ruunahevosten oikeus tasavertaiseen kohteluun on niinkin nuori asia, että jo historian kolmas tähtiruuna, 70 vuotta sitten syntynyt Reipas on vielä monien raviystävien muistissa. Kasvattaja oli Lauri Ylikoski Kortesjärveltä, missä ehti menestyksellä vaikuttaa Murron poika Murtimo.

Tämä oli vain 1.39,7 tulokseen yltänyt ori ja ennätyshevosten maakunnassa sitä markkinoitiinkin paremmin työmestarina. Turhaa vaatimattomuutta näin vuosikymmenten viiveellä katsottuna, sillä virallinenkin taho tunnustaa sen kortesjärveläisen kauden tuotannosta Reippaan ja ravikuningatar M.T. Sutkan, mutta unohtaa esimerkiksi tähtijuoksijaori Humu-Velin, jonka tyttäristä puolestaan Virveli nousi tähti- ja Eri-Hyvä huippuluokkaan. Murtimon tyttäristä huippujuoksija Sipsu jätti Ponnen ja se onkin jo pala rodun suurta historiaa.

Reippaan emä oli Buge-niminen kirjatamma, isänään erisukuinen mutta murtolaisten kanssa hyvin sopinut, juoksijoita periyttänyt Noron Hessu (1.41,7). Tästä oli mm. 1.30-rajaa pommittanut ja aikansa tähtiä hereillä pitänyt Hessun Poju sekä huippujuoksija Hussa, tamma Rickin, Vintarin ja monen muun hyvän sukutaulussa.

Hevostaloudessa elettiin epävakaita vuosia ja liinakko-läsipäälle ajateltiin työhevosen uraa. Siksi se ruunattiin ja pian tuon operaation jälkeen, parin välikäden sekä Kokkolan ja Iisalmen markkinoiden jälkeen se pääsi Varpaisjärvelle Väinö Miettisen matkassa. Hinta oli muutamassa viikossa lähes kaksinkertaistunut.

Kun pienviljelijä Aapeli Miettinen näki poikansa tuoman kolmivuotiaan ruunan ensi kerran, tulivat arvosanat epäilevinä elleivät säälivinä. Jo ensi reissu kirkolla sai Aapelin uusiin ajatuksiin. Pitäjällä taisi olla jo monellakin miehellä tallissaan Poju, kotiin palattuaan Miettisen ruunalla oli ansaittuna uusi nimi – Reipas!

Kuusivuotias Reipas oli jo kunnostautunut 1.36,2-ennätyksellään, mutta heinäkuisen viikonloppuna 1954 se esiintyi isoisten seurassa Kuopiossa ja poistui areenalta saaliinaan kolme voittoa ja kakkostila sekä uusi ennätys 1.29,6. Siitä alkoi Reippaan esiinmarssi, josta olisi saattanut puhua kuningastienä, ellei se varsana olisi joutunut tuon pienen kirurgisen toimenpiteen kohteeksi.

Reipas syntyi siis vuosikertaan 1948, joka kilpaili siihenastisesta ”kaikkien aikojen ikäluokan” tittelistä. Reippaan ikätovereihin kuuluivat kuninkaalliset Ihme-Toti, Sato-Satu ja Suhina, suurmestari Aro-Lohko ja kruunamaton kuningas Aro-Veto. Reipas oli todellinen työn sankari. Sen ennätykset olivat kovaa luokkaa, kerrottakoon vain 1000 metrin ennätysajon 1.24,4 ja täyden matkan tasoituksessa 1.27,3. Se osallistui vuosina 1952–1965 kaikkiaan noin 1300 kilpailuun ja voitti 348 kertaa.

Ihmeruunan vaativan nimen Reipas sai jo kesken kilpauransa. Titteli oli niin komeasti kalskahtava, että sitä yritettiin pian sovitella muidenkin kannettavaksi.

Parikkalan Reino Hinkkasen Topi (*1951 Hörön Jukka – Loiste) oli vakava tittelin tavoittelija ja sitä seurasi Karttulan Evert Ryyttärin käsissä lentoon lähtenyt Vonkaus (*1961 Keikaus – Esatus). Näillä kahdella ruunalla oli monen muun ominaisuuden lisäksi yhteistä, että olivat – kuningattarien Riuskan Tyttö ja Karina ohella – viimeiset huippuhevoset, joiden suonissa ei virrannut Murron verta.

Asian ydinhän oli siinä, että Reipas ja muut kolmannen sukupuolen edustajat eivät päässeet ottelemaan kuninkaallisista seppeleistä, mutta kaikki muut tiet olivat niille avoimina. Noina vuosina se tarkoitti Maakuntien Haasteraveja ja 1958 käynnistettyä Suurmestaruuskilpailua. Varsinaisia ratakohtaisia suurkilpailuja ei ollut näköpiirissä vielä vuosiin, ei oikeastaan ennen Tammer-Ajoa tai Forssan Tuoppia.

Haasteravit oli aikanaan tärkeä instituutio, jonka annettiin hiipua ja romuttua aivan liian helposti. Jaska, Halu, Jarru, Reipas, Arpi, Topi, Eri-Äly ja Forti olivat ensimmäiset ruunat, jotka ensimmäisinä pääsivät antamaan panoksensa kotimaakuntiensa kärkijoukkueissa. Suurmestaruusraveissa lyötiin selvästi jopa kuninkuusravien palkintopotti ja niissä karkeloissa häärivät ulosmittaajina parhaiten Reipas ja Topi kahdesti, Vonkaus kolmesti ja kerran Olle ja Turoveli. Ei kuitenkaan niin kovin merkittävä osuus.

Topi starttasi noin 430 kertaa ja voitti ainakin 209 kertaa, mutta varmuudella vielä muutamia kertoja kolmella viimeisellä kaudellaan (1966–68), jolloin se Ravirenkaan tilastoinnin mukaan sai yhteensä ”60 rahapalkintoa”.

Vonkaus oli yksi legenda legendaariselta ikäluokalta 1961, minkä tähdistöä ei kyllästy ihailemaan: Alo-Valo, Eri-Musta, Forte, Hilu, Pontius, Rismo, Toli, Totti, Usko, Uskotin, Uusi-Veto ja Vilperi sekä vielä erikseen ruunat Poku, Ponnen Poju ja Valo-Rusko.

Topia ja Vonkausta nuorempia ruunia – puhumattakaan tänä päivänä kilpailevasta joukosta – on vielä mainittava leegio, joiden sankarityöt yrittävät nostaa niitä kolmen mainitun tasolle. Olle (*1966 Uskoton – Ihmetys) on näistä suurin, onhan sen suurkilpailulista ja starttitilasto (355 185–86–30) häkellyttävä ja erikoisuutena mainittakoon, että sen voittotili Käpylästä Vermoon siirryttäessä pysyi puhtaana parisenkymmentä starttia vuosina 1976–78.

Olari suli ryöstäjästä voittajaksi Marjatta Ruotsalan opastuksella ja kaikkiaan 147 kertaa tämä pari näytti muille kaapin paikan. Lörö ja Sävel olivat vantaalaisen K.I. Rosimon liinakkoruunat, jotka Kari Rosimon kanssa olivat suuressa roolissa Käpylän nousuvuosina 1970-luvun alussa. Hurja nousi Pertti Puikkosella jopa Pohjoismaiden Mestariksi 1978.

Älköön kukaan repikö viittaansa, mutta nostetaan tässä mainittujen rinnalle vain kaksi aikansa markkamiljonääriä, Virikki ja Muistokas. Virikki palveli menestyjänä vuoroin Tuomo Mäkelää kuin Esko Oijalaa sekä nuoria miehiä Pertti Semiä ja Veli-Pekka Toivasta, Muistokas oli uskollinen isännälleen Kustaa Luomalle.

Oripuolisilla hevosilla on ja oli ennenkin lukuisia eri syitä tulla leikatuiksi. Kuninkuusravien väliyönä varsinkin on tullut taitettua peistä, olisiko joku aikansa tähtiruuna ”pessyt saatana koko porukan” tai ainakin ”ansainnut tilaisuuden jatkaa sukuaan”. Jossittelu lienee jokseenkin turhaa, luultavasti jokaiselle toimenpiteelle on ollut oma pätevä syynsä.

Ruunille on ollut vireillä jo joitakin ajatuksen tasolle jääneitä kisayrityksiä. Ylivieskan uusi kilpailu ansaitsee paikkansa ja vaikka se herättäisikin taas spekulaatiot kuninkuuskilpailujen avaamisesta ruunille, kannattaisi silti varoa kovin kajoamista maan vanhimman ja maailman hienoimman ravikilpailun perusmuotoon. Mitä kirjattomiin tulee, olisi paikallaan tutkia suuren näkijän ja tekijän, sivistyneen ja valistuneen Hevosmiesten nestorin Matti Edward Takalan sanoja, mitä hän lausui aikoinaan kirjattoman kuningas Valokkaan asian ollessa kuumimmillaan:

”Jokaisen oriin ja tamman, joka kykenee tasaväkiseen kamppailuun kaikkein parhaita vastaan, tulisi siitä paikasta tulla merkityksi kantakirjaan ilman sen kummallisempia kokeita ja mittauksia.”

Kyösti Saranpää

Tämä artikkeli on julkaistu Hevosurheilussa 8.8. 2018. Nyt jo edesmennyt Kyösti Saranpää kirjoitti sen tuolloin pyynnöstä Hevosurheilu-lehdelle.