Kilpailuhenkiset

Terho Rautiainen:

”Meillä on aina ollut siitosoreja ja aikanaanhan se homma tehtiin luomuna. Ympäri Suomen piti keväällä kiertää orrein kanssa ja tietysti Jenni oli aina mukana. Kerran meille sitten tuli vieraita kylään ja ne kysyi, että ’mitä tuo laps oikein tekee?’ Jenni oli silloin ehkä kolmen vanha ja hällä oli niitä pieniä muovisia mylittleponyja leluina. Hän kieputti häntää pinteliin ja sanoi, että ’tämä on kiimassa, tämä täytyy astuttaa nyt.’

Jouluisin meillä kävi aina joulupukki silloin, kun Jenni oli pieni. Kerran sanottiin Jennille, että menehän istumaan joulupukin syliin ja laula sille laulu. No Jennihän meni pukin syliin ja lauloi laulun. Kun pukki lähti pois, sanoi Jenni, että ’iskä, se ei ollut oikea joulupukki’. Minä siihen, että oli, oli. Ei ollut, se oli Peltolan Matti, intti Jenni. Kysyin, mistä Jenni niin päätteli, että se oli Matti, niin Jenni vastasi, että ’se haisi Matille’.

Matti kun poltti siihen aikaan pikkusikareita, ja kun kukaan muu ei polta meillä, tunnisti Jenni Matin tupakan hajusta.

Jenni on hirmu fiksu ja ahkera tyttö, ja tulee kaikenlaisten hevosten kanssa hyvin toimeen. Hän on hyvin tarkka työssään. Esimerkiksi, kun hän ajaa hevosella, ja jos ravissa on pikkiriikkisenkin sanomista, huomaa Jenni sen heti ja puuttuu siihen. Vähän hän kyllä joskus on liiankin tarkka, se on se huono puoli ehkä.

Siinä me muistutamme toisiamme, että kyllä minäkin pärjään kaikkien hevosten kanssa. Minkään oriin kanssa esimerkiksi ei ole minulla ollut mitään hankaluutta, vaikka siitosoreja on ollut 40 vuotta.

Jenni on meillä tallilla töissä ja aika paljon yhteinen aika on tietysti työhommaa. Aina välillä käymme porukalla jossain syömässä, ja jos hän sattuu tänne jäämään, niin katselemme telkkaria yhdessä. Kyllä meidän jutut melkein kaikki on hevosista.

Jenni seuraa lehtijuttuja ja lukee paljon netistä, miten ihmiset treenaavat hevosiaan. Ruokintajutuista hän on tosi kiinnostunut, ja välillä hän sitten neuvoo minua, että tälläviisiin pitää tehdä.

Ihailen Jennissä sitä, että hänellä on hirveän hyvä ohjaskäsi. Vaikka meillä on suomenhevosia, jotka pullailee, niin Jenni kyllä pärjäilee kaikkien kanssa. Vaikka hän on vähän pieni, ei paina kuin 50 kiloa, vie hän oriit ulos ja voi ajaa joka hevosella.

Meidän joulunviettomme on aika perinteistä. Tänä vuonna appivanhemmat ja Maaritin (Huttunen) siskon perhe tulee meille joulunpyhiksi. Saunotaan ja joulupukkikin käy. Hevosille viedään havuja tarhoihin ja talliin ja annetaan porkkanoita.”

Jenni Rautiainen:

”Isän vanhemmilla on ollut hevosia aina, joten kiinnostus hevosiin tuli isälle vähän kuin verenperintönä. Olen kuullut tämmöisenkin tarinan, että kun isä ei pienenä saanut ajaa hevosella, oli hän ottanut vasikan ja opettanut sen ajolle.

Oman lapsuuteni muistan mukavana ja hevostentäyteisenä. Olen pyörinyt tallilla pienestä asti. Paljon olimme myös mummolassa pikkuveljen kanssa, kun porukat olivat raveissa. Isä oli aika rento kasvattaja. En muista, että meillä olisi mitään hirveää kuria ikinä ollut. Hän teki paljon töitä, ja joka paikassa kiersin kyllä isän mukana.

Kun iskän kanssa ajettiin yhdessä hevosia, laitettiin minut treenikärryihin istumaan isän eteen. Siinä sai opetella ajamaan. Alle 10-vuotiaana olin ajanut jo aika monella hyvällä suomenhevosella. Joskus kun ajoimme koppakärryillä pitkiä lenkkejä, saatoin nukahtaa sinne koppaan ja huomasin sitten tallin pihassa, että nyt tultiin jo kotiin.

Isältä olen oppinut oikeastaan kaiken, mitä hevosista tiedän. Häntä seuraamalla olen oppinut sellaisia vanhan ajan hevosmiestaitoja, että hevoset voi hyvin, kun niillä on perusasiat kunnossa. Hyvää ruokaa, paljon ulkoilua ja sopivasti liikettä.

Luonteeltaan isä on jämpti. Hän on koko ikänsä tehnyt paljon töitä ja aina on monta rautaa tulessa. Hän tykkää suunnitella ja ideoida: esimerkiksi Varsakunkku-kilpailusarja on hänen ideansa.

Isän paras puoli on periksiantamattomuus. Vaikka jonkun hevosen kanssa itse jo nostaisin kädet pystyyn ja sanoisin, että antaa olla, niin isä vaan jatkaa. Ja sitten kun se hevonen joskus menestyy, jaksaa hän kuittailla, että ’minähän sanoin Jenni, että tämä tulee vielä’.

Huono puoli on sitten tietynlainen työnarkomaanius. Isä tykkää tehdä työtä ja ottaa jatkuvasti uusia projekteja. Vähän meinaa työtä olla sitten liikaa, vähän pitäisi opetella hölläämään ja miettiä omaa jaksamistakin.

Isältä olen perinyt kunnianhimon ja kilpailuhenkisyyden. Meillä on jatkuvasti pieniä kilpailuja. Monesti jos ajetaan kovempivauhtista harjoitusta hevosilla, on pakko päästä kokeilemaan, kummalla tänään kulkee kovempaa. Suoran päässä toinen sitten selittelee, miksi hävisi.

Isältä olen oppinut, että jos haluaa jotain saavuttaa, on sen eteen tehtävä paljon töitä, eikä mikään tule ilmaiseksi.

Ihailen isässä sitä, että hän on uskaltanut ottaa riskejä ja on perustanut ihan nollasta ison yrityksen. Osan sitä rohkeutta ja riskinottokykyä haluaisin itsellenikin.”

Juttu on alunperin julkaistu Hevosurheilu-lehdessä keskiviikkona 22.12.2021.