Joulutarina: Perinteenä yhteinen jouluaatto

Yksinäinen lumihiutale kieppui hiljalleen alaspäin. Tuulenvire laittoi sen liikahtamaan sivuttaissuunnassakin, mutta sisaruksiinsa se ei törmännyt. Ei ollut saatu porukalla aikaiseksi oikeaa sadetta, saati sitten pyryä tai tuiskua. Maankamara pysyi mustana.

Maahan asti tämäkään veikkonen ei päätynyt. Se koki muodonmuutoksen eräässä kerrostalon ikkunassa ja palautui alijäähtyneestä tilastaan takaisin vedeksi.

Juuri sen ikkunan takana heräili Pertti, joka huomioi heti silmät avattuaan kaksi asiaa. Hän ei ole kuollut ja on jouluaatto. Levottoman, polvisärkyisen yön jäljiltä hän ei ollut lainkaan varma, että ensin mainittu oli positiivinen asia, mutta toinen nyt kuitenkin sinne päin jotenkin vivahtava.

Pertti keitti kahvia ja katseli ikkunasta ulos. Vajaa vuosikymmen sitten hän olisi ikkunastaan nähnyt aamulla ulos viemiään loimitettuja hevosia. Kuinka ne söivät tyytyväisinä aamuheiniään. Nyt ikkunasta näkyi ihmisoletettuja, jotka taapersivat tekemään viimeisiä hankintojaan seitsemältä auenneesta marketista.

Polvi- ja aviorikon jälkeen Pertin olotila oli vaihtunut hevostilasta 42 neliön olemattomuustilaan kuntakeskuksen betonikuutiossa.

”Ihmisillä on jääkaapit ja pakastimet, eivät ne nälkään kuolisi, vaikka kauppa olisi koko joulun kiinni. Eikö sen henkilökuntakin joulurauhansa ansaitsisi”, Pertti jupisi mielessään.

Hänellä oli jääkaappi ladattu koko jouluksi vierasvaraa myöten, sillä vieras tulisi jälleen, kuten jo monena jouluna. Pertin ja Martin jouluaatto oli jo perinne.

He olivat suurin piirtein ikätovereita ja hyvin paljon samanlaisilla taustoilla. Harventuneet hiukset, kadonneet ihmissuhteet, lopetettu tupakointi ja kosketuksen kaipuu hevosiin oli yhteistä.

Kumpikin oli ollut raviurheilun käytännön harrastaja vuosikymmeniä. Kumpikaan ei ollut sitä enää. Oli ollut lämminverisiä ja suomenhevosia. Jotkut olivat pärjänneet jotenkin, jotkut eivät jotensakaan. Hyvää huolta oli jokaisesta pidetty. Voisi jopa sanoa, että hevosia oli kohdeltu rakkaudella, mutta koska kyseessä oli kaksi 1950-luvun loppupuolella syntynyttä ja aikansa kasvatuksen saanutta miestä, ei nyt käytetä tässä sanaa, jota kumpikaan ei kumminkaan itse saisi sanottua.

Odottavan aika oli pitkä ja Pertin aatto matasi kuin lapsena. Ikkunasta katselusta ei saanut pitkällistä viihdykettä, televisiosta tuli vain Joulupukkia, Aku Ankkaa ja lentävää lumiukkoa. Ei niitä raavas mies jaksanut.

Helpotusta ajankuluun toi taloyhtiön miesten joulusaunavuoro. Hän oli mielissään, kun siellä ei ollut ketään muita. Sai makailla lauteilla ja heittää löylyä ilman toisten kitinöitä tai kuunnella heidän turhanaikaista länkytystään – sitä Pertin mielestä oli keskimäärin 95 prosenttia ihmisten suustaan päästämistä äänistä.

Vihta olisi ollut poikaa ja Pertti oli kaupassa sellaista ollut jo hankkimassa. Oli pyöritellyt sitä käsissään ja huomannut, että se oli valmistettu Virossa. ”Onko koivut jo kotimaasta loppuneet”, kuului silloin murahdus. Vihta sai palata takaisin pakastealtaaseen.

Päivä oli vain hämärä kahden pimeän välissä, mutta kyllä sekin ehtooseen ehti. Sovittuna aikana kello viisi Martti soitti ovikelloa. Hän pääsi suoraan ruokapöytään. Pertti oli juhlan kunniaksi lämmittänyt kaupasta ostetut valmiit lanttu-, porkkana-, ja perunalaatikot oikein sähköuunissa. Niistä tuli parempia niin. Arkipäiväisen, yleensä miinus 30 prosentin alennuksella ostetun maksa- tai lihamakaronilaatikon syöntikuntoon saattamiseen riitti aina mikroaaltouuni.

Ruokailun jälkeen vaihdettiin lahjat. Kumpikin kiitteli omaansa aidon ilahtuneesti, yllättyneisyydessä oli sen sijaan kovasti liioittelun makua. Lahjat olivat pysyneet jokseenkin samana vuodesta toiseen. Pertti sai kolmen vartin pullon konjakkia, Martti saman verran viskiä.

Vakiintuneeseen ohjelmaan kuului lahjojen maistelukierros. Ensin nautittiin neljä senttilitraa mieheen Pertin lahjakonjakkia, arvioitiin sitä ja sen vaikutusta positiivissävyisesti. Sen jälkeen sama toistettiin Martin viskillä.

Yksien naukkujen jälkeen kummankin pullon korkki kierrettiin visusti kiinni. Kumpikin oli siivo ja hiljainen mies selvinpäin, mutta kuten niin usein siivoille ja hiljaisille miehille käy, heillä oli taipumus, että liika alkoholi muuttui heidän päissään rähinäviinaksi. Sitä ei jouluaattona haluttu.

Mukavasti näkäräiset kuitenkin lämmittivät ja hiukkasen voitelivat ruosteisia kielenkantoja. Käytiin läpi päivän politiikka, alkaneen talven sää ja paheksuttiin, kuinka makaroni ja riisi olivat korvanneet kansan ruokatottumuksissa perunaa.

Keskustelu ei vain lähtenyt kunnolla lentoon, he huomasivat olevansa kaikesta tästä koko lailla samaa mieltä, eikä pelkäksi malliksi viitsinyt alkaa opponoida.

Pieniä vivahde-eroja mielipiteissä syntyi, kun päästiin autojen talvirengastuksiin, uuteen Miss Suomeen, susien suojeluun, M.A. Nummisen joululauluihin, ilmastonmuutokseen ja suksien pitovoiteen oikeaoppiseen käyttöön.

Kaikesta huolimatta sanailu pysyi kovin sopuisana, liiankin kanssa. Kunnon kantaa ei päästy ottamaan mistään. Miehiä alkoi väsyttää, jouluaatto vaikutti pettymykseltä. Martti alkoi tehdä jo kotiinlähtöä ja laski toisella silmällä selailemansa vanhan Hevosurheilun kuvaston pöydälle. Auki jäi sivu, jossa komeili Viesker parhaina päivinään.

”Tuo se pesisi vieläkin jokaisen”, tuli Pertiltä vankka toteamus.

Nyt syttyi Martinkin silmiin kiilto, väsymys viuhtaisi omille teilleen.

”Ei, ei, ei”, tämä torjui. ”Se on kuule jalostus tehnyt tehtävänsä, ei siellä enää vuosikymmenten takaiset hevoset kerkeäisi kuin jäämään.”

Pertin pää sai heleätä joulun punaa, kun hän keräsi voimaa moisen väitteen kumoamiseen.

”Älä hyvä mies tuollaisia puhu edes leikilläsi”, hän sai sanottua.

Siitä se lähti, Viesker sai miesten jossitteluissa juosta vielä haudan takaa Costelloa, Evarttia ja Parvelan Retua vastaan eri matkoilla ja eri asetelmissa.

Pertti ja Martti kaivautuivat poteroihinsa yhä syvemmälle. Martin hyökkäykset olivat sumeilemattomia ja tukitulta niihin tarjosi niin tappio El Vihurille kuninkuuskilpailun päätösmatkalla vuonna 1999 kuin sekin, että Ina Scot sai pitää ME-voittoputkensa yksin, kun Spang Best tuikkasi Bjerkessä Vieskeristä ohi.

Pertin torjuntakranaateissa lensi viisi peräkkäistä kuninkuutta, yhtä monta Elitkampenia ja miljoonatienestit sitä korostaen, että nämä kaikki syntyivät vain muille riittävästi juosten. Varaa olisi ollut tarpeen mukaan vielä paljon lisää.

Kun Martti ei vaan taipunut, päätti Pertti käydä vastahyökkäykseen, tehdä koukkauksen vastapuolen selkään.

”Oli se 30 peräkkäistä voittoakin sitä paitsi aika hyvin, sinun omat hevosesi eivät tainneet päästä edes maaliin saakka niin monta kertaa peräkkäin”, Pertti heitti.

Martti hiljeni. Nousi, käveli mitään sanomatta eteiseen ja puki ulkovaatteet, mutta pysähtyi vielä ovella.

”Ei niistä kuitenkaan mikään ollut kilpailukiellossa muille vaarallisena, niin kuin sinun toimimaton ruunasi, joka kieppasi tallikurvissa ympäri”, hän virkkoi, työnsi karvahatun syvälle päähän ja sulki uksen. Sulki sen nätisti, ei kiukuspäissään läimäyttäen.

Taivaalta tippui jo useampia lumihiutaleita, ehkä ne etsivät aamulla kadonnutta veljeään. Pertti kurkki verhojen välistä kuinka Martin selkä loittoni pitkin kuntakeskuksen hiljalleen valkeaksi muuttuvaa jalkakäytävää.

Perttiä hymyilytti, mutta sitä hän ei nähnyt, että niin teki Marttiakin. Joulu on kaikkien kauniiden muistojen ja perinteiden juhla. Jälleen oli sentään päästy perinteiseen kinaamisosioon. Se, jos mikä, sitoi miesten välistä ystävyyttä. Vinoilu oli välittämistä.

Kummankin mielen täytti nyt rauha ja hyvä tahto. Oli kuin sielukin olisi käynyt joulusaunan kipakoissa löylyissä, puhdistautunut kerääntyneestä kuonasta ja oli täysin valmis vastaanottamaan juhlista suurinta.

Joulu sai tulla.