Ravivalmennuksessa sykkeet tapissa

Tämä artikkeli on julkaistu Hevosurheilussa 5.3.2014. Tämä on kolmiosaisen sarjan viimeinen osa. Ensimmäinen osa on Mitä on ravivalmennus? ja toinen osa Ravivalmennus nollasta sataan vie kaksi vuotta.

Kun hevoselle on rakennettu pohjakunto ja se lähestyy kilpailuvirettä, viimeinen silaus saadaan vauhti- ja nopeuskestävyysharjoitteilla, jotka ovat kaksi eri asiaa.

Sarjan edellisessä jaksossa todettiin, että valmennus nollasta sataan vie jopa kaksi vuotta. Tämän kahden vuoden aikana hevoselle on rakennettu niin vahva peruskunto, niin sanotut pohjat, että se alkaa olla viimeistelyä vaille starttikuntoinen.

Jotta ravihevonen pärjää startissa, sillä on oltava sekä vauhtikestävyyttä että nopeuskestävyyttä. Eli sen on kyettävä ylläpitämään kovaa vauhtia, vauhtikestävyys ei suinkaan ole hevoselle luontainen ominaisuus. Samoin sen on pystyttävä loppusuoralla kiristämään tahtia ennestään jo kovassa vauhdissa, eli kehittää muutaman viimeisen sadan metrin matkalla kisan päätteeksi mahdollisimman suuri nopeus - tämä on nopeuskestävyyttä.

Tämä edellyttää, että hevoselle on vaatimustasoa maltillisesti, mutta nousujohteisesti peruskuntokaudella kiristäen rakennettu mahdollisimman laaja aerobisen ja anaerobisen kynnysten välinen sykealue. Parempi väsymyksen sieto tuo kilpailuissa suorituskykyä ja terve, rakentavaa valmennusta saanut hevonen kykenee purkamaan laktaattia elimistöstään tehokkaasti.

Valmennuksen viime silaus ennen kilpailuihin menoa on ihan kunnon treeniä. Kovaa sellaista. Hippoksen ravivalmennuskoulun filosofian mukaan samaan harjoitteeseen ei kuitenkaan koskaan saa yhtä aikaa lisätä tehoja; toistoja, matkaa tai vauhtia. Vaatimustasoa kiristetään aina yksi osa-alue kerrallaan. Yleisin valmennusvirhe tehdään valmennuksen tehon mitoituksessa eli hevosta kuormitetaan sille yksilönä sopimattomalla tavalla.

Peruskuntovalmennuskaudelta ei voi mennä starttiin ilman anaerobiselle tasolle eli yläkynnystä korkeammalle nousevaa vauhti- ja nopeuskestävyysviimeistelyä mikäli ei halua, että kilpailutilanteessa vääjäämättä muodostuva laktaattikuorma tulee hevoselle lähes shokkina.

Ei koskaan kilpailuihin ”kylmiltään”: ”Starttia varten tarvitaan yksi tai kaksi kovempi viimeistely kaksi viikkoa - kymmenen päivää ennen kilpailua”, valmentaja Anne Takapuro muistuttaa.

Se mitä vähemmän tiedetään, on, että vauhtikestävyysharjoitteet eli kansanomaisemmin kutsut hiitit ja vedot nostavat yläkynnystä kuitenkin varsin nopeasti. Aikuiselle jo aiemmin kilpailleelle hevoselle ei usein tarvita kuin muutama vauhtikestävyysharjoite nostamaan hapenottotasoa riittävälle tasolle. On tärkeä muistaa, että tällainen lähes kilpailua vastaava harjoite ei saa ajoittua liian lähelle starttia.

Vauhtikestävyyttä tarvitaan

Ilman sitä ei voi mitenkään pärjätä raveissa. Suurin osa startista mennään vauhtikestävyydellä.

”Vauhtikestävyyshän on valmennetun hevosen kykyä juosta mahdollisimman pitkään hapellisella työllä sekä myös palautua rasituksesta nopeasti”, Takapuro toteaa. ”Eli se on juuri sitä, mistä ravilähdössä loppuviimeksi on kyse.”

Maitohappoa eli laktaattia kertyy, mutta valmennettu hevonen pystyy tiettyyn pisteeseen asti sitä jopa suorituksessaan hyödyntämään. Jokaisella hevosella on kuitenkin piste, jossa laktaattia on elimistössä niin paljon, että lihasten tehokas käyttö ei enää ole mahdollista.

Takapuro kuvailee laktaatin kertymistä hevoseen tiskialtaalla, johon valutetaan vettä.

”Kun vettä annetaan tulla kovalla paineella, ja tulppa on auki, viemäri vetää sitä vettä aikansa, mutta vääjäämättä allas vähitellen täyttyy. Siinä täyttymisvaiheessa hevonen kykenee tuottamaan liikettä. Kysymys on kuitenkin vain ajasta”, Takapuro havainnollistaa.

”Kun allas on täynnä, vesi alkaa tulvia tiskipöydälle. Se on se hetki, jolloin hevonen ei kykene enää suorittamaan maksimaalisesti, sillä sen lihakset ovat hapottuneet toimintakykyä heikommaksi.”

Vauhtikestävyysharjoittelun tarkoitus on parantaa ja tehostaa viemärin toimintaa, jotta tiskiallas täyttyisi mahdollisimman myöhään.

Liiallista rasittamista on kotitreeneissä varottava, mutta yhtä pieleen mennään, jos valmennus ei ole teholtaan riittävästi kilpailutilanteeseen valmistavaa.

Vauhtikestävyyttä harjoitellaan osin jo varsalla, mutta peruskuntokaudella kyse on vain lyhyistä pyrähdyksistä, jolloin varsan annetaan juosta hetken matkaa haluamaansa vauhtia.

Valmennuksen edetessä ohjelmaan tulevat ensin pidemmät 2000–3000 metrin vedot/hiitit, joiden aikana laktaattitasoa pidetään ensin lähempänä kahta millimoolia eikä sen ole suotavaa myöhemminkään tällaisessa pitkässä vedossa ylittää kolmea millimoolia. Pitkä vauhtikestävyysharjoite (hiitti) tehdään 5–10 sykettä alle anaerobisen kynnyksen. Tämä kynnys on yleisimmin sykealueella 180–200 riippuen rodusta, kapasiteetista ja valmennuksen vaiheesta.

Lyhyissä vauhtikestävyysharjoitteissa, niin sanotuissa vedoissa, laktaattitasoa nostetaan lähelle neljää millimoolia, mitä pidetään suositeltavana rajana rakentavassa vauhtikestävyysharjoittelussa. Takapuro toteaa, että valmennettu aikuinen terve kilpahevonen sietää neljän millimoolin laktaattiarvon helposti. Vedot ovat silloin reipasvauhtisia, mutta eivät ole 600-800 metriä pidempiä. Tällöin sykkeissä mitattuna ollaan lukemissa 200 ja yli.

Usein lyhyet vedot eivät tosin sovi helposti kuumuville hevosille, jotka ottavat niistä vain turhia kierroksia.

Kuntotestaus

Kuntotesti on erityisen suositeltava, vaikka käyttäisi valmennuksessa sykemittariakin. Tämä siksi, jotta hevoskohtainen kynnysalue tiedetään tarkasti.

”Etenkin jos valmentajalla ei satu olemaan kymmenien vuosien hevosenlukutaitoa”, Takapuro toteaa. Hän itse saattaa kuntotestata nuoren, kehittyvän hevosen puolen vuoden, jopa neljän kuukauden välein, etenkin jos sille on asetettu täsmällinen tavoite vaikkapa ikäluokkakisaan.

”Sitä mukaa kun hevosen kunto kasvaa, kuntotestin tulokset vanhenevat. Ja jos valmennusta pidetään päivittämättömän kuntotestin mukaisena, se voi jäädä junnaamaan paikoilleen eli hevonen ei enää kehitykään. Kuormitustahan on hevosvalmennuksessa tarkoitus kaiken aikaa nostaa, mikäli hevonen on kehittynyt ja pysynyt terveenä.”

Täydellisen ratatestin perusteella hevosen aerobinen ja anaerobinen kynnys määritetään muutamien sykkeiden haarukkaan, jolloin saadaan hyvin tarkoin selville millä sykemäärällä se siirtyy kynnysalueelta toiselle. Testin jälkeen tiedetään mitä vauhtia hevonen pystyy ylläpitämään milläkin laktaattitasolla. Tämä tuo tähän valmennuksen vaikeimpaan osuuteen tarkkuutta ja sitä kautta turvaa hevosen terveyden kannalta.

Toinen tapa mitata tehoa ja palautumista on tehdä hevoselle heti rasituksen jälkeen laktaatin pikamittaus.

”Itse käytän aktiivisesti pikamittauksia erityisesti palautumisen seurantaan. Palautumisen seuranta on kuitenkin avainasia hevosen rakentamisessa. Laktaattipikamittari näyttää myös heti, onko hevonen oikeasti fyysisesti väsynyt vai ei – eli tekeekö se täyttä totta.”

Takapuro saattaa ottaa pikalaktaatit koko saman harjoitteen tehneeltä hiittiryhmältä: ”Kun lukemia lukee, voi todeta että kolmesta hevosesta kaksi on starttikunnossa, mutta kolmannen palautuminen ei tapahtunut niin hyvin, että kilpailuihin ilmoittamisessa on mitään järkeä. Tämän jälkeen voidaan jatkaa ottamalla vaikkapa verikoe ja katsoa, onko se yksi tulossa kipeäksi. Ja jos se ei ole, se on vielä vain keskenkuntoinen ja tarvitsee vielä lisätreeniä!”

Takapuro kertoo muodostavansa ajamansa harjoitteen perusteella mielikuvan siitä, mikä laktaattilukema palautusarvoa mitattaessa saisi olla.

”Eli jos olen starttikuntoisilla hevosilla ajanut kovankin treenin ja palautellut ne 3–5 kilometrin hölkällä ja loppukävelyllä hyvin, noin kymmenen minuuttia varsinaisen treenin loppumisen jälkeen ei laktaattia saisi olla kovin paljoa yli kaksi millimoolia. Jos se menee kovin paljon yli, vaikka neljään ja puoleen, olen kyllä huolissani.”

Takapuron mielestä olisi korkea aika muuttaa ravikilpailusääntöjä niin, että pikamittauksen voisi halutessaan tehdä katoksilla heti startista tultua. Toinen tarpeellinen uudistus olisi sykemittarin käytön salliminen startissa. ”Se veisi valmennustietoutta tosi paljon eteenpäin”, Takapuro toteaa.

Palauttelu vetojen välillä ensiarvoisen tärkeää

Hevosta kävelytetään kärryistä radalla tai varikkoalueelle niin kauan että sen syke on palautunut vähintään 100:aan.

Täysivauhtisten vetojen välissä syke on turvallisinta palauttaa jopa 80:een, jotta vältytään epätäydelliseltä palautumiselta. Sitä tärkeämpää palauttaminen on, mitä korkeammilla sykkeillä ajetaan. Mikäli uuteen vetoon lähdetään sykkeen ollessa liian korkealla, se lähtee nousemaan kohotasolta ja elimistö ylikuormittuu, josta seurauksena voi olla vammautuminen. Hevosen kanssa on myös muistettava, että fyysinen vammautuminen vammauttaa aina myös ”päätä”.

”Toki aina pitää muistaa myös se, että usein hevosen sykettä nostaa sen psyykkinen olotila. Jos se on hermostunut, sen syke ei tahdo laskea. Tällöin kannattaa käydä palauttamassa radan ulkopuolella. Nahan alle kun ei näe, ei loppuviimeksi koskaan tiedä, onko kyse stressisykkeestä vai elimistön fyysisestä kuormittumisesta”, Takapuro muistuttaa.

”Pelkkä sykkeen seuranta taas ei välttämättä anna todellista tietoa elimistössä jylläävästä laktaattikuormasta, joten laktaatin mittaus palautumisen seurantakeinona on mielestäni tärkeää.”

Nopeuskestävyydellä voitetaan ravikilpailu

Nopeuskestävyyttä saatetaan tarvita jo nuorellakin hevosella, mikäli se osallistuu suureen ikäluokkakilpailuun. Se on hevosen kykyä ottaa spurtti jo kovassa matkavauhdissa ja kiriä ensimmäisenä maaliin. Nopeuskestävyys on hyvin pitkälle sama kuin hevosen itseluottamus omiin kykyihinsä, siihen, että se pystyy täydessä vauhdissa ylläpitämään balanssin ja ravirytmin ja pysyy ravilla täydessä vauhdissa.

”Nopeutta ei ihminen sinänsä pysty hirveästi hevoseen tekemään”, Takapuro toteaa. ”Se on jotakin mikä pitää pikemminkin kaivaa siitä hevosesta esiin.”

Takapuro muistuttaa, että vielä enemmän kuin vauhtikestävyysharjoittelu, nopeuskestävyystreeni, niin sanottu maksimiharjoite, on harvinaista herkkua. Sellainen tehdään vain ennen isoa kisaa, herkistääkseen hevosen koneisto huippuvireeseen. Tällöin kaikkien olosuhteiden on oltava optimaalisia ajopaikan pohjaa myöten. ”Minä en aja piiskalla, mutta saatan kärryillä vähän mörähdellä lisää vauhtia.”

Nopeuskestävyysharjoitteet ovat lyhyitä intervallipyrähdyksiä ”lentävällä lähdöllä”, jolloin hevosella ajetaan 150–200 metrin pätkä täyttä vauhtia, lähes huippunopeudella. Syke nousee näissä harjoitteissa maksimiin, joka voi olla joillakin hevosilla jopa 240.

”GPS-timerilla saa tarkat vauhtilukemat. Behind The Scenes puolestaan meni vastaavassa harjoitteessa joskus Killerillä etusuoran mitan nollakuutta - ihan omasta halusta!”

Mikäli näitä maksimivetoja ajetaan useampi kuin yksi, täydellinen välipalautus on tarpeen.

Mikäli huippunopeudella ajetaan yhtään liikaa, asia kääntyy itseään vastaan: ”Juju on siinä, että hevosen annetaan maistaa, mutta vain maistaa. Ja sitten otetaan vauhtia alas niin, että hevoselle jää vauhdin nälkä päälle. Laukalle jos ajetaan, homma meni plörinäksi.”