Tästä on kyse

Sykealueet vaihtelevat hevoskohtaisesti hyvinkin paljon.

  • 25–40 hevoskohtainen leposyke
  • 70–100 kävelyä, kevyttä liikuskelua
  • 100–130 kevyttä ravailua
  • 130–160 hölkkää, aerobinen kynnys
  • 160–200 reipasta hölkkää, anaerobinen kynnys
  • 200–240 täysi vauhti, hevoskohtainen maksimisyke

Artikkeli on julkaistu Hevosurheilussa 5.2.2014. Tämä on kolmiosaisen sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa on Mitä on ravivalmennus? ja kolmas osa Ravivalmennuksessa sykkeet tapissa.

 

Hevosen valmennus on sen geneettisen suorituskapasiteetin ottamista käyttöön mahdollisimman täysimääräisesti – hajottamatta hevosta.

Valmennuksen saaminen päätepisteeseensä ilman, että hevonen loukkaantuu, edellyttää asteittaista siirtymistä vaiheesta toiseen ainakin vuoden kestävällä aikajaksolla. Kuten tiedetään, hevonen on geneettisesti muokkautunut lyhyiden matkojen pyrähtäjäksi. Sille on tyypillistä rynnätä 100–400 metriä johonkin suuntaan ja kääntyä sen jälkeen katsomaan, mitä tapahtui.

Valmentamattoman hevosen elimistö kestää kovaa vauhtia joitakin sekunteja, ei useampia minutteja kerrallaan. Valmennuksen avulla hevonen saadaan kestämään vauhtia pidemmän aikaa kuin vain ”joitakin sekunteja”. Valmennusfysiologian termein kyse on maitohapon eli laktaatin pitoisuuden hallitsemisesta hevosen elimistössä.

Valmennuksen alussa maitohappotasoa ei ole tarkoitus nostaa, valmennuksen loppuvaiheessa korkeissa maitohappopitoisuuksissa käväistään säännöllisesti, jotta hevonen niihin tottuu. Tässä välissä kuluu useampi vuosi ”nollasta sataan”.

Peruskunto-, vauhtikestävyys- ja nopeuskestävyysvalmennus, joista kaksi viimeistä ovat kilpailuun valmistavia kausia, ovat kolme toisiaan kronologisesti seuraavaa osa-aluetta, joista yksi ei voi korvata toista. Niiden paikkaa ei myöskään voi keskenään vaihtaa.

 

Nuoren hevosen valmennus aloitetaan peruskuntokaudesta

Samoin peruskuntokaudesta aloitetaan aina, kun hevonen on jostakin syystä joutunut tauolle, vaikka se olisi vanhempikin.

Mistä sitten kärryillä tiedetään, millä osa-alueella milloinkin ollaan? Siinä on hyvänä apuna sykemittari.

”Sykekontrolli on aivan perusasia oikean valmennuksen tekemiseksi”, ratatestauksen ”isä” raviurheilussa, Suomen Hippoksen C-, B- ja A-ravivalmennuskouluttaja, eläinlääkäri Pertti Hartikka paljastaa.

”Tarkimmin sykekontrollia voi harjoittaa silloin, kun hevosen kynnysalueet on selvitetty radalla tapahtuvan maitohappotestaamisen avulla”, opastaa Hartikan kouluttama testaaja Mika Kokko. Hänen mukaansa tätä ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista tehdä vasta valmennukseen tulleella varsalla, vaan vasta kun on siirrytty jo seuraavaan harjoitusvaiheeseen eli vauhtikestävyyden vaiheeseen.

Sykemittaria ei tarvitse kiinnittää joka kerta. Kun valmennus on saatu hyvään alkuun, sykemittaria ei hyvä valmentaja enää tarvitse kovin usein: ”Toki aina silloin tällöin, ja erityisesti kovempien vetoharjoitusten yhteydessä on hyvä tsekata, missä mennään”, Hartikka sanoo.

Riikka Kosonen ja Surprise Lord. Kuva: Leena Alérini

Riikka Kosonen ja Surprise Lord. Kuva: Leena Alérini

Peruskuntokausi tarkoittaa pitkiä ja rauhallisia lenkkejä

Peruskuntokaudella harjoitetaan peruskestävyyttä eli työskennellään vauhdeissa, joissa hevonen ei juurikaan hengästy. Sykkeissä mitattuna tämä tarkoittaa käytännössä 130–150 lyöntiä minuutissa ja alle. Tällöin hevosen lihaksistoon syntyy maitohappoa korkeintaan kaksi millimoolia litrassa verta. Mikä kunkin hevosyksilön todellinen aerobinen kynnys on, voidaan tosin selvittää täysin luotettavasti vain kuntotestissä maitohappomittauksella.

Peruskuntokaudella ajetaan pitkiä ja rauhallisia lenkkejä, joiden väliin voi sovitella välillä pikku vauhtipyrähdyksen – hevosen ehdoilla, kuten sanotaan. Peruskuntokaudella harvoin tapahtuu suuria ylilyöntejä ja virhearvioita, jos sellaisiksi ei lasketa kestoltaan liian pitkiä lenkkejä. Tällaistakin on harvakseltaan hevosten kuntotestausten yhteydessä tullut esiin.

”Testausten yhteydessä olen tavannut muutaman suomenhevosen, joilla on tehty peruskuntoharjoitteita niin paljon, että hevoset ovat joutuneet aerobiseen väsymystilaan, josta palautuminen voi viedä jopa kaksi vuotta”, Hartikka kertoo.

Peruskuntokauden tarkoituksena on rakentaa nuoren hevosen elimistöä vähitellen niin, että se kestää myöhemmin ohjelmaan tulevan vauhtikestävyysvalmennuksen. Elimistön tottuminen harjoitukseen näkyy hapenottokyvyn paranemisena: sydän muuttuu urheilijan sydämeksi eli sen koko ja iskutilavuus kasvavat, mikä näkyy lyöntitiheyden eli sykkeen laskuna määrätyssä harjoituksessa, veren kokonaismäärän lisääntymisenä, punasolujen määrän kasvamisena sekä solutasolla mitokondrioiden – solujen aineenvaihduntayksiköiden – määrän lisääntymisenä ja hiussuoniverkoston kasvamisena moninkertaiseksi lähtötilanteeseen verrattuna. Hiussuoniverkoston lisääntyminen tehostaa merkittävästi lihassolujen hapensaantia.

Perusvalmennuksella ajetaan satoja ja taas satoja kilometrejä hölkkää vaihtelevissa maastoissa, jolloin myös tukikudokset ja nivelet vahvistuvat, samoin jänteet ja nivelsiteet. Tämä kaikki kehittää myös kilpailuissa tarvittavaa askellajia, ravia. Ravihevosen liikekoordinaatio paranee ja sille luodaan rytmikkääseen ja puhtaaseen raviin tarvittava aivomalli.

Palautumis- ja leposyke on avainasioita Kososen valmennuksessa. Ne voi ottaa kahvamallisella sykemittarilla. Kuva Leena Alérini

Palautumis- ja leposyke on avainasioita Riikka Kososen valmennuksessa. Ne voi ottaa kahvamallisella sykemittarilla. Kuva: Leena Alérini

Perusharjoittelun tehoja lisätään maltilla

Hartikan mallin mukaan perusharjoittelu tehdään mieluummin vaihtelevissa maastoissa siten, että vauhti pysytetään aerobisella tasolla. Alussa noin 130–140-tasolla, viitenä kertana viikossa.

Ravihevosella tämä tarkoittaa aina ravaamista. Toisin kuin ihmisellä, hevosella käveleminen tapahtuu yleensä sykealueella 70–90 lyöntiä minuutissa eikä kehitä eikä kasvata hevosen kuntoa.

Tehoja lisätään maltillisesti. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että mahdollisuuksien rajoissa kaiken valmennuksen on oltava nousujohteista, sillä pidemmän päälle samantehoinen valmennus ei enää kehitä.

Valmennuksen tehon noustessa loukkaantumisen riski kasvaa suorassa suhteessa. Tämän takia valmennuksen on pysyttävä teholtaan sellaisena, että hevosen elimistö siihen pystyy ilman ylirasitustilaan joutumista. Valmennusten välillä on myös oltava riittävästi aikaa palautua. Palautuminen on valmennuksen A ja O, sillä juuri sen aikana elimistössä tapahtuu kehittymistä.

Surprise Lord ja Riikka Kosonen. Kuva: Ville Toivonen

Surprise Lord ja Riikka Kosonen. Kuva: Ville Toivonen

Liian tiheät hiitit voivat ylirasittaa hevosen

Aerobinen kynnys määräytyy hevosella sen mukaan, millä sykkeellä maitohapon tuotanto aloittaa kohoamisen lepotasosta. Aerobisen kynnyksen tuntumassa aletaan valmentaa vauhtikestävyyttä, totutetaan lihakset vähitellen toimimaan rasittavammassa tilassa siten, että välillä käväistään välikynnysalueella, laktaattimillimoolien 2 ja 4 välimaastossa.

Syke nousee hevosesta riippuen haarukassa 130 (varsat) – 190 (enemmän treenatut hevoset). Tällä alueella ei voi viipyä kuin joitakin kymmeniä sekunteja kerrallaan.

Vauhtikestävyysharjoite on suomeksi yhä tänä päivänä käytännössä usein sama kuin amerikkalainen ratahiitti, joka on käytännössä pitkä intervalli, nykyään tosin yhä useammin vedot suoralla tai reipas hölkkä mäkisessä maastossa, ehkä jarrukärryillä.

Perinteinen käytössä oleva malli on kaksi kertaa viikossa tapahtuva hiittivalmennus, jossa lämminverivarsoilla aloitetaan sykettä mittaamatta yhdellä noin 1.50-vauhtisella hiitillä kaksi kertaa viikossa. Melko nopeasti hiittejä ajetaan viikossa kaksi, vaikkapa maanantaina ja torstaina, ja niistä toinen ajetaan hitaammin ja toinen nopeammin.

Seuraava vaihe on kun siirrytään kahteen tuplahiittiin viikossa. Tuplahiittien välissä käytetään joko lyhyttä (alle 10 minuuttia) tai vähän pidempää (puolesta tunnista tuntiin) palautusta. Hiittimalli tulee suoraan USA:sta, jossa sitä on käytetty iät ja ajat.

Pertti Hartikka kritisoi tällaista kaksi kertaa viikossa tapahtuvaa hiittivalmennusta melko suoraan, sillä hänen mukaansa se on yleensä liian kovatehoista ja kahden päivän palautumisaika liian lyhyt, jolloin rasitus kasaantuu ja varsat loukkaantuvat. Liian kovatehoinen valmennus on huomattavasti yleisempi valmennusvirhe kuin jutun alussa mainittu liian pitkien peruslenkkien tekeminen.

Huonoksi sen tekee lisäksi se, että ylirasitetut lihassolut eivät kehity vaan joutuvat kataboliseen tilaan ja alkavat päinvastoin ottaa takapakkia. Hiittireeni kehittää vain yläkynnystä eli kisatilanteessa, jossa 50 % mennään hapellisesti ja 50 % hapettomasti, hiittitreenattu hevonen joutuu hapoille aiemmin kuin hevonen, jolla peruskuntokausi on tehty oikein.

”Hiittien ylirasittamia hevosia olen vuosien varrella tavannut sadoittain”, Hartikka kertoo.

Sykekontrolli on aivan perusasia oikean valmennuksen tekemiseksi. – Pertti Hartikka

Vauhtikestävyysharjoittelu tehdään lyhyissä pätkissä

Vauhtikestävyyttä on Hartikan mukaan tarkoituksenmukaisempaa harjoitella harvemmin, jopa vain kerran kymmenessä päivässä mikäli muut harjoitteet eli vauhtikestävyyden lisäksi tapahtuva peruskuntotreeni ovat riittäviä.

Liian kovalla hiittivalmennuksella treenattu hevonen on pahimmillaan sellainen, joka kuumuu kilpailutilanteessa, painaa ohjille ja pullaa, jolloin valmennus muuttuu käytännössä kovavauhtiseksi voimavalmennukseksi, jossa hevonen ja kuski työskentelevät toinen toistaan vastaan.

Puutteellisesti hiittivalmennettu hevonen palautuu hitaasti siksi, että pelkkä perinteinen hiittivalmennus ei Hartikan mukaan riitä rakentamaan mikroverenkiertoa ja sitä kautta riittävän vahvaa kuntopohjaa. Näillä hevosilla näkee testitilanteessa keskimääräistä useammin, että kynnysalue jää kapeaksi – pelivaraa ala- ja yläkynnyksen väliin ei jää paljoakaan. Maitohapon palaaminen takaisin verenkiertoon hidastuu jolloin hevonen palautuu hitaasti.

Vauhtikestävyysvalmennusjaksolla tarkkaillaan hevosta valmennuskertojen välissä. Juoksun letkeys ja yleinen viretaso ja iloisuus antavat tärkeitä signaaleja valmennuksen rasittavuudesta.

Hartikka korostaa, että vauhtikestävyyden harjoittelu eli kynnysalueella käyminen on aina lyhytkestoisissa pätkissä tehtävää intervalliharjoittelua, joiden välissä syke palautetaan lähes lepotasolle, sykealueelle 100 tai jopa allekin.

Syketasoa nostetaan vetojen aikana progressiivisesti. Nuorilla vähän valmennetuilla hevosilla yläkynnysalue saatetaan saavuttaa jo 120–140-sykealueella, vähän enemmän valmennetuilla varsoilla 150. Nuorella ja treenaamattomalla hevosella sekä usein ratsuilla se on tasolla 150–160. Suomenhevosilla yläkynnys on valmennettuinakin useimmin alle 200 (180–190) kun se treenatulla lämminverisellä on 200 ja huippuravureilla jopa 210.

Sykkeissä mitattuna valmennuksella saadaan hyötyä huikeasti. Hyvä hapensaanti on välttämätön osa menestyvää kilpahevosta.

Miksi mitata sykettä?

Hevosen-sykekayra-kuntovalmennus

Ratatestissä hevosen fyysinen kunto mitataan raviradalla eri vauhtialueilla ja sen anaerobinen ala- ja yläkynnys selvitetään.

Kun puhutaan kilpahevosen sykkeestä, aihe on aloitettava selventämällä missä menee aerobisen eli hapellisen ja anaerobisen eli happivelkaisen suorittamisen raja kullakin hevosella. Happivelkainen alue jaetaan lisäksi kahteen osaan anaerobiseen alakynnykseen ja yläkynnykseen: alakynnys on kaksi millimoolia maitohappoa litrassa verta ja yläkynnys on neljä millimoolia maitohappoa litrassa verta. Niin kauan kun alakynnystä ei ylitetä, hevonen työskentelee aerobisesti eli pystyy keuhkoillaan tuottamaan lihastyön vaatiman hapen. Millimoolien 2–4 välissä maitohappoa syntyy maltillisesti. Kun mennään yli neljän millimoolin, maitohappoa alkaa muodostua nopeasti kiihtyvään tahtiin ja jäljellä olevaa suoritusaikaa ei lasketa enää minuuteissa vaan sekunneissa. Kun maitohappoa on lihaksissa niin paljon, että ne happamoituvat, lihaksia ei enää pysty käyttämään. Lihassoluja käskyttävät hermot eivät pysty toimimaan happamassa ympäristössä. Tätä tilannetta halutaan viimeiseen asti välttää.

Valmentajien onneksi hevosen syke kertoo melko luotettavasti maitohappotilanteen. Mitä korkeampi syke suorituksessa, sitä enemmän maitohappoa syntyy. Palautuminen noudattaa myös tiettyä käyrää, joten palautussykkeen mittaaminen aina samalla hetkellä suorituksen jälkeen kertoo miten kovilla tehoilla valmennus sujui.

Sykemittarin käyttö etenkin suorituksen aikana jakaa hevosvalmentajat kuitenkin kahteen leiriin. Toisten mielestä se on turhaa kikkailua, toiset ovat sitä mieltä, että hevosta ei voi valmentaa jos ei tiedä missä mennään. Ja kun hevonen ei voi kertoa miltä siitä tuntuu, ilman sykemittaria joudutaan arvailemaan.

Liian matalatehoinen valmennus ei vie eteenpäin sen enempää kuin liian kovakaan valmennus.

Eläinlääkäri Pertti Hartikka on sykemittariasiassa melkoisen kategorinen: ”Sykemittarista hyötyvät he, jotka ymmärtävät oikean tehon merkityksen valmennuksessa. Näppituntumavalmentajia tässä maassa riittää. Heistäkin voi tulla hyviä valmentajia, mutta usein vasta yritysten ja erehdysten kautta, he ovat toisin sanoen hitaan tien kulkijoita. Koulutuksen kautta pääsee hyödyntämään tuloksellisia keinoja!”, Hartikka toteaa.

Sykemittarin käyttö ei poista hevosen lukemisen välttämättömyyttä. Sen sijaan sykemittarin lukemat paljastavat usein, että hevosessa tapahtuu jotakin mikä ei päälle päin näy välttämättä mitenkään.

Sykemittarin käyttöä mutkistaa se tosiasia, että sykkeen voimakkaat heilahtelut ovat hevoseläimille enemmän sääntö kuin poikkeus.

Valmentajien onneksi hevosen syke kertoo melko luotettavasti maitohappotilanteen.

”Hevoseläimiin on sisäänrakennettuna pakoreaktio, joka muun muassa pitää veren adrenaliinin noin 20 kertaa korkeampana kuin ihmisillä”, Hartikka muistuttaa.

Hevosissa on erilaisia yksilöitä, joista jotkut eivät hermostollisen rakenteensa takia yksinkertaisesti sovellu kilpahevosiksi.

”Jos sykerytmi tuppaa jäämään korkealle päälle, voi kokeilla esimerkiksi laumassa ajoa, jolloin toisten hevosen läheisyys luo turvallisuuden tunnetta ja arempikin hevonen rauhoittuu. Hevonen myös tuntee ohjaksista, josko ohjastajakin on arka. Silloin pelätään yhdessä, mikä on erittäin huono vaihtoehto”, Hartikka pohtii. ”Hyvin herkät hevoset eivät sovellu ollenkaan valmennus- ja kilpailutoimintaan. Ne olisi poistettava kilpahevosrekisteristä kokonaan ja siirrettävä jonkinlaiseen muuhun käyttöön, harrastehevosiksi.”

Maitohappoa on itse asiassa kaikkialla lihaksissa, mutta se pystytään mittaamaan ainoastaan verestä.

Tarkoitusta varten on olemassa maitohapon pikamittareita, joita käytetään ratatesteissä ja niitä on käytössä joillakin valmentajillakin.