Kohti tuntematonta

Kuva: Mirka Pihamaa 

Marjut Andersén kirjoitti muutama viikko sitten tällä paikalla inhimillistämisestä, kuinka se on oleellinen asia hevosurheilussa, eikä siitä ole suurempaa haittaa. Tottahan se on, ja hevosurheilun suurin kiinnostavuus tulee siitä, että hevonen ei ole mopo. On päivänselvää, että hevosella on jonkinlainen oma mieli. Sen mieli voi käskeä sen jännittyä ja lähteä karkuun, hypätä todella korkealle varjon yli tai ottaa palkintojenjaossa tulppaanit omaan suuhun. Yksikään mopo ei niin ole toistaiseksi tehnyt.

Hevosten hyvinvointia haluavat tietenkin kaikki, ja monilla aika pienilläkin asioilla sitä voi lisätä. Isoimmassa roolissa ovat hevosseura, korsirehu, kivuton olotila ja sellainen kouluttaminen, jota hevonen ymmärtää. Meidän on alalla myönnettävä, että jo tässä on aidosti parantamisen varaa. Aika usein näkee hevosia, jotka ovat monella tapaa tyytymättömiä. On hyvää ratsastusta ja huonoa ratsastusta, hyvää hevosenpitoa ja huonompaa hevosenpitoa.

Tähän asti hevosenpitoa on verrattu alan käytäntöihin, uudessa eläinsuojelulaissa puhutaan lajityypillisestä käyttäytymistä ja vaatimuksesta, että ihmisen hoidossa olevan eläimen tulisi voida toteuttaa eräitä olennaisia käyttäytymistarpeitaan.

Helppoa määrittely ei ole. Moni hevonen näkee tarpeellisimmaksi asiaksi elämässään syömisen ja seisomisen, eikä sitä kiinnosta yhtään, montako kilometriä villihevoset kävelevät päivässä. Ihan niin kuin television ääreen lysähtänyttä ihmistä ei kiinnosta, kuinka pitkään hänen esi-isänsä tallusti mammutin perässä.

Oleellista onkin myös miettiä, missä hevonen on tyytyväinen. Kesyhevonen voi olla melko staattinen eläin. Se on, syö, seisoo toisen vieressä, ehkä rapsuttelee. Varsat nyt ovat oma lukunsa, mutta aikuinen hevonen ei useinkaan ole luontojaan puuhaileva orava tai liukkaana loikkiva lumikko. Siksi hevonen on helpompi pitää tyytyväisenä kuin sisäkissa, ellei talon hiiriongelma ole valtava tai hevonen helposti lihovaa tyyppiä.

Ratsastusliitteen pääjutussa puhutaan hevosen tahdosta. Vanha ajatus on, että hevonen ei itsenäisesti tahdo paljon mitään, ennemmin se taipuu ja myöntyy. Ja jos se tehdään oikein, hevosta voi vähän pakottaakin. Tai patistaa. Tai käyttää pienintä mahdollista painetta. Lopulta kaikkein hevosystävällisimpänäkin itseään pitävät tyypit lopulta rajaavat hevosta paljon: pitää olla aitauksissa ja seuraa ja syömistäkin rajoitetaan.

Suurin kysymys tällä hetkellä lajissa alkaakin koskea sitä, onko ihmisellä ylipäätään oikeus käyttää eläimiä omiin tarkoituksiinsa. Vanha hyvä vastaus, että tietenkin on. Raamattu, isomman oikeus, ravintopyramidi ja mitä näitä nyt on. Viisaamman oikeus ja velvollisuus kaitsea hölmöämpää. Meillä on jana yksitumaisista ihmisiin – ja kyllä, on vaikea kuvitella, mitä olisi janassa ihmisen edellä. Kun oikeastaan tähän ei kuulu se, onko epähuomiossa lämmittänyt maapallon vai ei.

Moni kuitenkin puhuu jo siitä, että eläintenpito olisi vain ohimenevä vaihe ihmiskunnan historiassa. Toivottavasti ei. Sen myötä menetettäisiin todella paljon laadukasta ja onnellista elämää. Koko tämä meidän, ihmisten ja hevosten, yhteinen juttu.

Miia Lahtinen
toimittaja
miia.lahtinen@hevosurheilu.fi

Aiheeseen liittyvää

No stories found.
logo
Hevosurheilu
www.hevosurheilu.fi