Ravivalmennus nollasta sataan vie kaksi vuotta

Artikkeli on julkaistu Hevosurheilussa 5.2.2014. Tämä on kolmiosaisen sarjan toinen osa. Ensimmäinen osa on Mitä on ravivalmennus? ja kolmas osa Ravivalmennuksessa sykkeet tapissa.

Hevosen valmennus on sen geneettisen suorituskapasiteetin ottamista käyttöön mahdollisimman täysimääräisesti – hajottamatta hevosta.

Valmennuksen saaminen päätepisteeseensä ilman, että hevonen loukkaantuu, edellyttää asteittaista siirtymistä vaiheesta toiseen ainakin vuoden kestävällä aikajaksolla. Kuten tiedetään, hevonen on geneettisesti muokkautunut lyhyiden matkojen pyrähtäjäksi. Sille on tyypillistä rynnätä 100–400 metriä johonkin suuntaan ja kääntyä sen jälkeen katsomaan, mitä tapahtui.

Valmentamattoman hevosen elimistö kestää kovaa vauhtia joitakin sekunteja, ei useampia minutteja kerrallaan. Valmennuksen avulla hevonen saadaan kestämään vauhtia pidemmän aikaa kuin vain ”joitakin sekunteja”. Valmennusfysiologian termein kyse on maitohapon eli laktaatin pitoisuuden hallitsemisesta hevosen elimistössä.

Valmennuksen alussa maitohappotasoa ei ole tarkoitus nostaa, valmennuksen loppuvaiheessa korkeissa maitohappopitoisuuksissa käväistään säännöllisesti, jotta hevonen niihin tottuu. Tässä välissä kuluu useampi vuosi ”nollasta sataan”.

Peruskunto-, vauhtikestävyys- ja nopeuskestävyysvalmennus, joista kaksi viimeistä ovat kilpailuun valmistavia kausia, ovat kolme toisiaan kronologisesti seuraavaa osa-aluetta, joista yksi ei voi korvata toista. Niiden paikkaa ei myöskään voi keskenään vaihtaa.

Nuoren hevosen valmennus aloitetaan peruskuntokaudesta

Samoin peruskuntokaudesta aloitetaan aina, kun hevonen on jostakin syystä joutunut tauolle, vaikka se olisi vanhempikin.

Mistä sitten kärryillä tiedetään, millä osa-alueella milloinkin ollaan? Siinä on hyvänä apuna sykemittari.

”Sykekontrolli on aivan perusasia oikean valmennuksen tekemiseksi”, ratatestauksen ”isä” raviurheilussa, Suomen Hippoksen C-, B- ja A-ravivalmennuskouluttaja, eläinlääkäri Pertti Hartikka paljastaa.

”Tarkimmin sykekontrollia voi harjoittaa silloin, kun hevosen kynnysalueet on selvitetty radalla tapahtuvan maitohappotestaamisen avulla”, opastaa Hartikan kouluttama testaaja Mika Kokko. Hänen mukaansa tätä ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista tehdä vasta valmennukseen tulleella varsalla, vaan vasta kun on siirrytty jo seuraavaan harjoitusvaiheeseen eli vauhtikestävyyden vaiheeseen.

Sykemittaria ei tarvitse kiinnittää joka kerta. Kun valmennus on saatu hyvään alkuun, sykemittaria ei hyvä valmentaja enää tarvitse kovin usein: ”Toki aina silloin tällöin, ja erityisesti kovempien vetoharjoitusten yhteydessä on hyvä tsekata, missä mennään”, Hartikka sanoo.

Peruskuntokausi tarkoittaa pitkiä ja rauhallisia lenkkejä

Peruskuntokaudella harjoitetaan peruskestävyyttä eli työskennellään vauhdeissa, joissa hevonen ei juurikaan hengästy. Sykkeissä mitattuna tämä tarkoittaa käytännössä 130–150 lyöntiä minuutissa ja alle. Tällöin hevosen lihaksistoon syntyy maitohappoa korkeintaan kaksi millimoolia litrassa verta. Mikä kunkin hevosyksilön todellinen aerobinen kynnys on, voidaan tosin selvittää täysin luotettavasti vain kuntotestissä maitohappomittauksella.

Peruskuntokaudella ajetaan pitkiä ja rauhallisia lenkkejä, joiden väliin voi sovitella välillä pikku vauhtipyrähdyksen - hevosen ehdoilla, kuten sanotaan. Peruskuntokaudella harvoin tapahtuu suuria ylilyöntejä ja virhearvioita, jos sellaisiksi ei lasketa kestoltaan liian pitkiä lenkkejä. Tällaistakin on harvakseltaan hevosten kuntotestausten yhteydessä tullut esiin.

”Testausten yhteydessä olen tavannut muutaman suomenhevosen, joilla on tehty peruskuntoharjoitteita niin paljon, että hevoset ovat joutuneet aerobiseen väsymystilaan, josta palautuminen voi viedä jopa kaksi vuotta”, Hartikka kertoo.

Peruskuntokauden tarkoituksena on rakentaa nuoren hevosen elimistöä vähitellen niin, että se kestää myöhemmin ohjelmaan tulevan vauhtikestävyysvalmennuksen. Elimistön tottuminen harjoitukseen näkyy hapenottokyvyn paranemisena: sydän muuttuu urheilijan sydämeksi eli sen koko ja iskutilavuus kasvavat, mikä näkyy lyöntitiheyden eli sykkeen laskuna määrätyssä harjoituksessa, veren kokonaismäärän lisääntymisenä, punasolujen määrän kasvamisena sekä solutasolla mitokondrioiden – solujen aineenvaihduntayksiköiden – määrän lisääntymisenä ja hiussuoniverkoston kasvamisena moninkertaiseksi lähtötilanteeseen verrattuna. Hiussuoniverkoston lisääntyminen tehostaa merkittävästi lihassolujen hapensaantia.

Perusvalmennuksella ajetaan satoja ja taas satoja kilometrejä hölkkää vaihtelevissa maastoissa, jolloin myös tukikudokset ja nivelet vahvistuvat, samoin jänteet ja nivelsiteet. Tämä kaikki kehittää myös kilpailuissa tarvittavaa askellajia, ravia. Ravihevosen liikekoordinaatio paranee ja sille luodaan rytmikkääseen ja puhtaaseen raviin tarvittava aivomalli.

Perusharjoittelun tehoja lisätään maltilla

Hartikan mallin mukaan perusharjoittelu tehdään mieluummin vaihtelevissa maastoissa siten, että vauhti pysytetään aerobisella tasolla. Alussa noin 130–140-tasolla, viitenä kertana viikossa.

Ravihevosella tämä tarkoittaa aina ravaamista. Toisin kuin ihmisellä, hevosella käveleminen tapahtuu yleensä sykealueella 70–90 lyöntiä minuutissa eikä kehitä eikä kasvata hevosen kuntoa.

Tehoja lisätään maltillisesti. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että mahdollisuuksien rajoissa kaiken valmennuksen on oltava nousujohteista, sillä pidemmän päälle samantehoinen valmennus ei enää kehitä.

Valmennuksen tehon noustessa loukkaantumisen riski kasvaa suorassa suhteessa. Tämän takia valmennuksen on pysyttävä teholtaan sellaisena, että hevosen elimistö siihen pystyy ilman ylirasitustilaan joutumista. Valmennusten välillä on myös oltava riittävästi aikaa palautua. Palautuminen on valmennuksen A ja O, sillä juuri sen aikana elimistössä tapahtuu kehittymistä.

Liian tiheät hiitit voivat ylirasittaa hevosen

Aerobinen kynnys määräytyy hevosella sen mukaan, millä sykkeellä maitohapon tuotanto aloittaa kohoamisen lepotasosta. Aerobisen kynnyksen tuntumassa aletaan valmentaa vauhtikestävyyttä, totutetaan lihakset vähitellen toimimaan rasittavammassa tilassa siten, että välillä käväistään välikynnysalueella, laktaattimillimoolien 2 ja 4 välimaastossa.

Syke nousee hevosesta riippuen haarukassa 130 (varsat) – 190 (enemmän treenatut hevoset). Tällä alueella ei voi viipyä kuin joitakin kymmeniä sekunteja kerrallaan.

Vauhtikestävyysharjoite on suomeksi yhä tänä päivänä käytännössä usein sama kuin amerikkalainen ratahiitti, joka on käytännössä pitkä intervalli, nykyään tosin yhä useammin vedot suoralla tai reipas hölkkä mäkisessä maastossa, ehkä jarrukärryillä.

Perinteinen käytössä oleva malli on kaksi kertaa viikossa tapahtuva hiittivalmennus, jossa lämminverivarsoilla aloitetaan sykettä mittaamatta yhdellä noin 1.50-vauhtisella hiitillä kaksi kertaa viikossa. Melko nopeasti hiittejä ajetaan viikossa kaksi, vaikkapa maanantaina ja torstaina, ja niistä toinen ajetaan hitaammin ja toinen nopeammin.

Seuraava vaihe on kun siirrytään kahteen tuplahiittiin viikossa. Tuplahiittien välissä käytetään joko lyhyttä (alle 10 minuuttia) tai vähän pidempää (puolesta tunnista tuntiin) palautusta. Hiittimalli tulee suoraan USA:sta, jossa sitä on käytetty iät ja ajat.

Pertti Hartikka kritisoi tällaista kaksi kertaa viikossa tapahtuvaa hiittivalmennusta melko suoraan, sillä hänen mukaansa se on yleensä liian kovatehoista ja kahden päivän palautumisaika liian lyhyt, jolloin rasitus kasaantuu ja varsat loukkaantuvat. Liian kovatehoinen valmennus on huomattavasti yleisempi valmennusvirhe kuin jutun alussa mainittu liian pitkien peruslenkkien tekeminen.

Huonoksi sen tekee lisäksi se, että ylirasitetut lihassolut eivät kehity vaan joutuvat kataboliseen tilaan ja alkavat päinvastoin ottaa takapakkia. Hiittireeni kehittää vain yläkynnystä eli kisatilanteessa, jossa 50 % mennään hapellisesti ja 50 % hapettomasti, hiittitreenattu hevonen joutuu hapoille aiemmin kuin hevonen, jolla peruskuntokausi on tehty oikein.

”Hiittien ylirasittamia hevosia olen vuosien varrella tavannut sadoittain”, Hartikka kertoo.

Sykekontrolli on aivan perusasia oikean valmennuksen tekemiseksi. – Pertti Hartikka

Vauhtikestävyysharjoittelu tehdään lyhyissä pätkissä

Vauhtikestävyyttä on Hartikan mukaan tarkoituksenmukaisempaa harjoitella harvemmin, jopa vain kerran kymmenessä päivässä mikäli muut harjoitteet eli vauhtikestävyyden lisäksi tapahtuva peruskuntotreeni ovat riittäviä.

Liian kovalla hiittivalmennuksella treenattu hevonen on pahimmillaan sellainen, joka kuumuu kilpailutilanteessa, painaa ohjille ja pullaa, jolloin valmennus muuttuu käytännössä kovavauhtiseksi voimavalmennukseksi, jossa hevonen ja kuski työskentelevät toinen toistaan vastaan.

Puutteellisesti hiittivalmennettu hevonen palautuu hitaasti siksi, että pelkkä perinteinen hiittivalmennus ei Hartikan mukaan riitä rakentamaan mikroverenkiertoa ja sitä kautta riittävän vahvaa kuntopohjaa. Näillä hevosilla näkee testitilanteessa keskimääräistä useammin, että kynnysalue jää kapeaksi - pelivaraa ala- ja yläkynnyksen väliin ei jää paljoakaan. Maitohapon palaaminen takaisin verenkiertoon hidastuu jolloin hevonen palautuu hitaasti.

Vauhtikestävyysvalmennusjaksolla tarkkaillaan hevosta valmennuskertojen välissä. Juoksun letkeys ja yleinen viretaso ja iloisuus antavat tärkeitä signaaleja valmennuksen rasittavuudesta.

Hartikka korostaa, että vauhtikestävyyden harjoittelu eli kynnysalueella käyminen on aina lyhytkestoisissa pätkissä tehtävää intervalliharjoittelua, joiden välissä syke palautetaan lähes lepotasolle, sykealueelle 100 tai jopa allekin.

Syketasoa nostetaan vetojen aikana progressiivisesti. Nuorilla vähän valmennetuilla hevosilla yläkynnysalue saatetaan saavuttaa jo 120–140-sykealueella, vähän enemmän valmennetuilla varsoilla 150. Nuorella ja treenaamattomalla hevosella sekä usein ratsuilla se on tasolla 150–160. Suomenhevosilla yläkynnys on valmennettuinakin useimmin alle 200 (180–190) kun se treenatulla lämminverisellä on 200 ja huippuravureilla jopa 210.

Sykkeissä mitattuna valmennuksella saadaan hyötyä huikeasti. Hyvä hapensaanti on välttämätön osa menestyvää kilpahevosta.